Verkkoluentoja ja -koulutuksia on pidetty Suomessa jo 1990-luvulta lähtien, mutta koronapandemian myötä niistä on tullut valtavirtaa. Nettikameran edessä esiintyminen vaatii kuitenkin omanlaisensa valmistelun.

Verkkoesityksen A ja O ovat rytmi ja tauotus. Tutkimukset paljastavat, etteivät ihmiset mielellään seuraa verkossa pitkiä puheenvuoroja. Esimerkiksi yliopistojen luentovideoiden seuraajat suosivat 5–6 minuutin mittaisia esityksiä. Syklien tuleekin verkossa olla lyhempiä kuin lähitilanteessa, ja esityksen rytmitys kannattaa suunnitella huolella.

– Itse yritän muistaa, että aina kahdenkymmenen minuutin jälkeen esityksessä pitäisi tapahtua jotain. Silloin esitän kysymyksen, annan pohtimistehtävän tai pyydän chatin kautta kommentteja, sanoo viestinnän ja verkkotoiminnan asiantuntija, filosofian tohtori Riitta Suominen. Hän vetää koulutuksia ja pitää luentoja entiseen tahtiin, mutta nyt pääosin verkossa.

Vuorovaikutus luo yhteyttä

Puhujan ja kuulijoiden välille syntyy yhteys, kun osallistujat pääsevät ääneen, vaikka vain lyhyesti. Vuorovaikutuksen ajoitus ja luonne on suunniteltava etukäteen. Suomisella on tapana pyytää esityksensä alussa, että kuulijat kertovat oman nimensä lisäksi lyhyesti jotain käsiteltävästä aiheesta. Kikka toimii isojenkin, jopa 20–30 hengen, ryhmien kanssa.

– Se avaa kanavan ja ihmisten on helpompi myöhemminkin puhua, Suominen toteaa ja lisää, että kameran avaaminen kunkin osallistujan puheenvuoron ajaksi lisää yhteyden tuntua.

Hän suosii luentotyyppisissä esityksissään kahden tunnin kestoa. Kolmea tuntia hän pitää maksimipituutena silloin, kun äänessä on yksi ja sama puhuja. Tauoille hän varaa aikaa enemmän kuin lähiesityksissä.

– Pitkissä verkkoesityksissä pidän tunnin välein 5–10 minuutin tauon. Tämä on välttämätöntä, jotta kuulijoiden mielenkiinto pysyy yllä.

Myös kiinnostava sisältö saa kuulijat keskittymään. Kun esityksen kokonaissanoma on kirkkaana puhujan mielessä, esityksen pääajatus ja viesti välittyvät kuulijoillekin. Juuri ennen h-hetkeä puhujan kannattaakin kerrata esityksensä pääjuoni.

– Tiivistämisen taito on keskeistä, Suominen muistuttaa.

Toimiihan tekniikka?

Alkuvalmisteluissa on tarkistettava, että tekniikka toimii ja yhteydet ovat kunnossa. On myös syytä katsastaa kameran asento ja varmistaa, että kuvanäkymän valaistus on tasainen ja tausta levollinen.

Etukameran kuvaama puhuva pää ei aina ole kiinnostusta herättävin ratkaisu. Muitakin kuvakulmia sopii kokeilla, jos käytössä on useampia laitteita. Suominen pitää pitkät, esitelmän kaltaiset esitykset mieluiten studiossa, jossa puhuja ja esitys näkyvät vaihdellen tai samanaikaisesti.

– Seison mielelläni esityksen aikana, ja kokokuvassa näkyvät myös eleet. Puheessa on näin enemmän pontta ja energialatausta. Esitys on myös eloisampi, kun ilmeet, eleet ja liikkeet ovat mukana.

Suominen tarkentaa, että puhuminen seisaaltaan toimii hyvin juuri luentotyyppisissä esityksissä. Jos taas kyseessä on neuvottelumainen tilaisuus, ryhmän tasa-arvoa vahvistaa kaikkien istuminen. Tilaisuuden luonne ja kesto siis ratkaisevat. Nyrkkisääntönä voi pitää: mitä pidempi esitys, sitä enemmän on mietittävä kiinnostuksen ylläpitämistä.

Verkossa loistaa asiantuntemus

Selkeä, kuuluva ja riittävän suoraviivainen esiintyjä on verkkoympäristössä vahvoilla. Puhetta elävöittävät erilaiset esitystavat. Kun jämäkkää faktaosuutta seuraa sitaatti, puhetapa vaihtuu sisällön muutoksen myötä. Ja kun pohdiskelevan jakson jälkeen puhuja alkaa kertoa juttua, myös puheen tempo vaihtuu luonnollisesti.

– Erilaisten sisältölajien upottaminen esitykseen on osa valmistelua, Suominen toteaa.

Hänen mukaansa verkkoesitysten vahva puoli on se, että niissä nimenomaan sisällön painoarvo kasvaa.

– Hyvällä sisällöllä voi vangita yleisön. Verkkoesiintyjinä saattavat menestyä toisenlaiset ihmiset kuin lähikontaktissa, koska puhuja ei verkossa välttämättä pääse loistamaan vain perinteisen karismansa avulla.

Palaute auttaa kehittymään

Lähitilanteessa esiintyjä näkee ja kuulee kuulijoiden reaktiot. Yleisön joukosta tavallisesti nousee kysymyksiä ja kommentteja, jotka ohjaavat esiintymistilannetta eteenpäin. Esiintyjän on myös mahdollista reagoida esimerkiksi kuulijoiden haukotteluihin ja pitää ylimääräinen tauko tai osallistaa kuulijoita, jolloin heidän energiatasonsa nousee.

Verkossa suora yhteys yleisöön puuttuu, ja samalla uupuu myös välitön palaute. Jos palautetta ei tule edes jälkeenpäin, Suominen rohkaisee pyytämään sitä suoraan joko esityksen tilaajalta tai tilaisuuteen osallistuneilta. Yksinkertainen kysymys saattaa parhaimmillaan tuottaa vastauksia, joiden pohjalta omaa esiintymistä voi kehittää: Oliko sisältö sitä, mitä tarvitsitte? Täyttyivätkö odotuksenne?

Jos esiintyjä ei saa kaipaamaansa palautetta, häntä saattaa jäädä kalvamaan epätietoisuus omasta onnistumisesta.

– Epävarmuus voi olla vain hetkellinen tunne, joka johtuu suoran palautteen puutteesta. Sen ei pidä antaa horjuttaa, Suominen kannustaa.

Seuraavaan esitykseen voi hakea lisävarmuutta sillä, että selvittää etukäteen entistä tarkemmin tilaajan tarpeet ja toiveet.

– Omasta asiantuntemuksesta ja valmistautumisesta huolen pitäminen on parasta valmennusta kaikkeen esiintymiseen.