Kuinka moni pystyy tänä päivänä oikeasti sanomaan, että tykkää työstään ja kokee sen merkityksellisenä – ja samalla elämässä on muutakin kuin työ? Minä pystyn.
Synnyin vaikeasti kuulovammaisena, ja sain ensimmäiset korvantauskojeet 4-vuotiaana. Sen jälkeen ensimmäiset vuodet olivat yhtä puheen kuntouttamista puheterapian avulla.
Kun olin nuorena aikuisena juuri saanut opintoni päätökseen, kuuloni romahti niin, että en neljännen lapsen syntymän jälkeen saanut lasten puheesta selvää enkä kuullut lintujen laulua. Korvat humisivat, ja laitoin kaiken väsymyksen piikkiin. Neljän vaippaikäisen kanssa ei ehtinyt itseä murehtia.
Ensimmäisen sisäkorvaistutteen sain vuonna 2009 ja toisen 2014. Kuulen paremmin kuin koskaan, ja elämänlaatuni on parantunut hurjasti, yhdessä itsetuntoni kanssa. Kuuleminen on tärkeää jo sosiaalisten suhteiden ylläpitämisen vuoksi.
Työni tiedottajana on mahdollista nimenomaan sisäkorvaistutteiden avulla. Ilman laitteita olen kuuro. Siis umpikuuro. Kaksi ääripäätä ovat läsnä joka päivä: kuulevassa ääripäässä pystyn kommunikoimaan puhelimessa, kuuntelemaan radiota ja osallistumaan kokouksiin.
Toisessa ääripäässä on hiljaisuus. Siinä olotilassa silmäni havainnoivat ympäristöä ja huomaavat yksityiskohtia paremmin kuin luomukorva, joka on tottunut saamaan informaation kuin Manu illallisensa. Silmät ovat ahkerassa käytössä joka päivä. Joskus tämä laukaisee migreenin.
Työpäivän jälkeen kuunteleminen jatkuu kotona, jossa neljä alle 12-vuotiasta haluaa juuri siltä seisomalta kertoa kaikki päivän kuulumiset. He esittelevät syntymäpäiväkutsut ja koetulokset sekä ilmoittavat treeniaikataulujen muuttuneen jotenkin, vaikka kenelläkään ei ole varmaa kuvaa miten ja milloin. Informaatiotykitys tulee kuin konekiväärin piipusta. Lopulta ei auta muu kuin tarttua puhelimeen ja ottaa selvää asioista, vaikka tekisi mieli mennä komeroon. Monesti mietin minkälaisen yritysjohtajan maailma minussa menettääkään. Myös taannoisesta vaippa-ajasta on ollut työelämässä hyötyä: osaan ennakoida, aikatauluttaa, ja jos asiat eivät mene suunnitellusti, suunnitelma B pelastaa. Ja joskus tarvitaan suunnitelma C:kin.
Elämänlaatu kohenee hurjasti, kun saa takaisin menetetyn kuulon, mutta se voi samalla olla kuormittavaa. Simsalabim! Yhtäkkiä kuulovammaisesta työntekijästä tuleekin kuuleva. Kuulovammahan ei näy, joten siitä saa olla koko ajan muistuttamassa. Sekin väsyttää. Samalla on ihanaa ja hienoa, kun kuulee! Kiitollisuudella ei ole rajaa. Itseluottamus kasvaa. Voisin aloittaa vaikka kiinan opiskelun tai tehdä väitöskirjan.
Toistaiseksi minulla on kuitenkin niin paljon aktiviteettia, että en tarvitse egobuustausta. Koen työni tarpeeksi haastavaksi ja työyhteisöni minua tukevaksi ja kehittäväksi. Paitsi että työni on mielenkiintoista, tunnen, että se on samalla merkityksellistä.
Teksti: Katja Vis, katja.vis@abilis.fi
Katja Vis toimii Abilis-säätiön tiedotussihteerinä. Abilis-säätiö tukee kehitysmaiden vammaisten itse suunnittelemia projekteja. Osa säätiön 14 työntekijästä on vammaisia, ja monen äidinkieli on muu kuin suomi, esimerkiksi saksa, japani, ranska tai venäjä.
Tällä hetkellä säätiö etsii uusia rahoittajia korvaamaan valtion kehitysapuleikkauksia.
Kuvassa Katja Vis on Etiopiassa marraskuussa 2015. Kyse oli seurantamatkasta: olivatko Abilis-säätiön erilaisiin vammaisten projekteihin myöntämät rahat menneet suunnitellusti perille. (Kuva: Tuula Heima-Tirkkonen/Abilis)
Facebookissa Abilis Foundation, Twitterissä @AbilisF
Mitä mieltä? Kommentoi!