Miksi niin monet työhyvinvoinnin kehittämiskeinot vaikuttavat siltä, kuin ne olisivat suoraan sketsisarjan käsikirjoituksesta?
Menneiden työpaikkojeni tyhy-päivissä kävi luennoimassa monenlaista sankaria ja menestyjää. He kertoivat vähän eri sanoin, että työporukan menestys on itsestä kiinni ja vastuu siitä on jokaisen harteilla. Sinä olet oman itsesi pomo ja alainen, ja viime kädessä peilistä katsoo sekä syyllinen että sankari.
Lennokkaiden luennoitsijoiden itse keksityt sloganit tuntuivat välillä kaukaisilta ja vaikeilta soveltaa omaan työarkeen, mutta ehkä syynä oli vain oma huono asenne ja mielikuvituksen puute. Jos luennot tuntuivatkin tyhjänpäiväisiltä, oli parempi pitää pokka. Työelämän kehittäminen ei ole mikään naurun asia, ja hapan tai virnistelevä naama pilaa kaikkien fiiliksen, juurihan se sanottiin! Omasta naamasta väärä asenne valitettavan usein näkyi, sen saattoi päätellä pomon mulkaisuista. Tunnelma oli kuin alakoulussa.
Olisinpa silloin tiennyt Antti Holman podcastissaan lanseeraamasta ”kohotetusta ilmeestä”. Siinä nostetaan hieman kulmakarvoja ja otsaa, avataan silmiä aavistuksen normiasentoa enemmän ja kohotetaan suupieliä sen verran, ettei vielä hymyillä, mutta näytetään vastaanottavaisilta. Ilme otetaan aina, kun ei voisi vähempää kiinnostaa mutta on syytä esittää, että kiinnostaa niin maan perusteellisesti.
Sitten oli jotain, jonka nimi oli vuorovaikutustaidot. Ainakin luulen, että vuorovaikutustaidot olivat niitä, joita tuli vetämään näyttelijä tai heistä koostuva ryhmä. Jälkikäteen olen miettinyt, miksi juuri näyttelijät ovat tähän erikoistuneet, mutta ehkä siksi, että heillä on päivisin usein luppoaikaa ja he ovat miettineet, mitä silloin tekisi, kehittäisikö vaikka työelämää.
Näitä osioita moni odotti kauhulla, sillä niissä piti osallistua ja pahimmillaan ”näytellä”. Piti nääs uskaltaa heittäytyä.
Olen seissyt isossa piirissä, johon kuuluisat näyttelijät ovat minut komentaneet. Välillä avasimme käsiä ammolleen toisiamme kohti ja sanoimme: ”Iso hauki”. Tai teimme liikkeen pienemmin ja ääntelimme: ”Pikkuhauki”. Harjoituksen jälkeen ei ollut tilaa kysymyksille, joten edelleenkään minulla ei ole käsitystä, mihin tämä liittyi. Ilmeisesti vuorovaikutukseen. Toivottavasti ei vain siihen, että päästiin lähelle tv:stä tuttuja näyttelijöitä. Jollain tavalla tämä oli meille kehittävää ja hyväksi, kuten aikoinaan päiväkodissa pakkojuotettu lanttumehu.
Tyky- ja tyhy-päivissä on toki eroja niin kuin työpaikoissakin. Joissain varmasti kysytään, mitä työntekijät haluavat, ja joissain on vaikeampaa keksiä jotain, mistä kaikki samalla lailla nauttisivat. Toiset haluavat kiipeilemään puihin ja toiset äänimaljajoogaan. Toisissa tavoitellaan työtiimin yhdessäoloa, toisissa yritetään muuttaa sitä.
Näissä tilaisuuksissa liikkuu ihan merkittävä summa rahaa, jolle on ottajia. Myös ideoita riittää. Esimerkiksi Visit Espoon sivuilla on kokonaan oma osio tiimi- ja virkistyspäiville. Siellä ehdotetaan muun muassa opastettua metroretkeä. Ensin se naurattaa, mutta nopeasti lämpenen ajatukselle. Sehän on toimeliasta ja kiinnostavaa tekemistä, ihan muuta kuin luennolla istuminen tai pakkonäytteleminen seminaarihuoneessa!
Virpi Salmi on ilmiöihin, tasa-arvoasioihin ja huumoriin erikoistunut vapaa toimittaja. Hän on vuoden 2023 kolumnistimme.
Kun tyky 1980-luvun lopulla ideoitiin ja testattiin 1990-luvun lamavuosina, ei siinä tarvittu konsultteja näyttelijöistä puhumattakaan. Tärkeintä oli toimia ja luottaa kunkin työpaikan omiin porukoihin ja omaan osaamiseen ja kokemuksiin. Tulostakin on saatu aikaan. Eläköityminen alkoi muuttaa suuntaa ja työhyvinvointikin. Tarpeet ovat kuitenkin koko ajan uusien haasteiden edessä, kun maailman meno ja työelämä muuttuu. Juuri siksi tyhyä kannattaa arvostaa, eikä siitä kannata tehdä näytelmää, mutta ei hauskanpitoa tai irrottelua pidä unohtaa.