KÄVIN VASTIKÄÄN puhe- ja koulutuskeikalla Iin kunnassa, nelisenkymmentä virstaa Oulusta pohjoiseen. Tapahtui taas kerran niin kuin usein käy: tavatessani ennalta tuntemattomia ihmisiä eri puolilla Suomea he ottavat puheeksi takavuosina radiossa vetämäni Yölinjalla-kontaktiohjelman, johon kuulijat saivat soittaa erilaisten kriisien tai elämänhallintaongelmien keskeltä.

Mukavaa tietysti, mutta ihmisten pitkä muisti jaksaa hämmästyttää. Yölinjan viimeinen lähetys oli marraskuussa 2002 eli nyt jo yli 16 vuotta sitten. Muutama vuosi takaperin joku vastaantulija Aleksanterinkadulla pyyteli anteeksi, ettei ollut ”viime aikoina” ehtinyt kuunnella ohjelmaa. Vapahdin hänet tästä syyllisyydestä kertomalla, että ei kuuntelemiseen yli vuosikymmeneen olisi ollut mahdollisuuttakaan.

Joskus Yö-linjasta tulevat puhumaan nuoret, jotka eivät olleet suurin piirtein syntyneetkään ennen ohjelman lopettamista. ”Juu, mutta Yölinja-pätkiä pyörii edelleen YouTubessa.” Tämä todistaa vääjäämättömästi, että maailmassa on todellakin paljon kaikenlaista.

NO, TÄMÄ JAARITUS JOHDATUKSENA aiheeseen. Yölinjan kestoaihe oli eri syistä johtuva masennus. Masennus on kuluvalla vuosituhannella noussut tuki- ja liikuntaelinten sairauksien rinnalle työkyvyyttömyyseläkkeen perusteena.

Olen miettinyt syitä tähän. Totta kai on mahdollista, että masennus ja erityisesti nuorten masennus on oikeasti yleistynyt. Aavistelenpa kuitenkin masennusdiagnoosien yleistymisen johtuvan myös siitä, että mielenterveyden ongelmista voidaan tänä päivänä puhua avoimemmin kuin ennen ja että niihin liittyvä leimautuminen eli stigma – häpeä, syyllisyys ja huonommuuden tunto – on avoimemman puheen myötä hellittänyt otettaan. Jos ennen masennus piti naamioida somaattisiksi oireiksi, kuten epämääräiseksi päänsäryksi tai väsymykseksi, nyt se voidaan ottaa helpommin puheeksi niin julkisessa keskustelussa kuin terveydenhuollossakin.

KUN MASENNUKSESTA VOIDAAN PUHUA suoraan, se luultavasti myös diagnosoidaan helpommin kuin ennen. Tietenkin yksikin masennuksen vuoksi työkyvyttömäksi todettu ihminen on liikaa. Toinen puoli asiaa on, että ehkä jokaisen työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneen tai päässeen ihmisen takana on toinen, joka on jossakin vaiheessa saanut apua masennukseensa nopeamman diagnoosin ansiosta.

Tai näin ainakin toivon. Tähän saattaisi viitata itsemurhien vuotuinen määrä, joka on 1990-luvun alusta puolittunut 1200:sta noin kuuteensataan (tosin lasku näyttää parina viime vuonna pysähtyneen).

MIELENTERVEYDEN ONGELMIEN mukana kulkevan stigman lieventäminen on pitkä askel kohti kuntoutumista. Avun piiriin hakeutumisen kynnys madaltuu. Stigman lieventäminen on meidän jokaisen vastuulla. Voimme avartaa keskustelukulttuuria entisestään puhumalla mielenterveyden ongelmista avoimesti. Ja ehkäpä aina välillä kysymällä työkavereilta ja lähimmäisiltä, mitä heille kuuluu. Heidänkin on sitten helpompaa kysyä samaa meiltä.

Psykologi, filosofian tohtori Pekka Sauri toimii työelämäprofessorina Helsingin yliopistossa.

Pekka Sauri jatkaa Työlinjalla Pekka Sauri -sarjassaan puhetta työelämästä ja työn murroksesta. Ohjelmaa tuottavat työ- ja elinkeinoministeriö (TEM) ja henkilöstöammattilaisten järjestö Henry.

Lue myös Työlinjalla Pekka Sauri -podcastit tarjoavat työkaluja keskusteluihin