Muistatteko vielä amerikkalaisen Richard Floridan, joka vuosituhannen alussa lanseerasi käsitteen luova luokka? Florida on kaupunkitutkija, mutta loi luovan luokan käsitteen kuvaamaan työtä.

Hän väitti, että yhä useammat meistä tekevät luovaa työtä. Hän laski siihen insinöörit, opettajat, tutkijat ja juristit, kaikki, jotka työssään ratkovat ongelmia tai ”ajattelevat itsenäisesti”.

Luovan työn tekijät halusivat Floridan mukaan elämäänsä trendikkäitä huvituksia ja urbaania säpinää, joten heidät piti ottaa huomioon kaupunkisuunnittelussa, jos maa tai alue halusi tulevaisuudessa menestyä. Hän erotteli luovista menestyjistä suorittavan työn tekijät, jotka eivät halua säpinää, vaan tylsää puolikuollutta lähiöelämää.

Suomessa Floridaa melkein palvottiin. Elettiin Nokia-huumaa ja meistä oli tulossa tulevaisuuden hip ja cool -maa, kunhan juntit eivät pääse pilaamaan kehitystä. Floridan ajatuksista kirjoitettiin asiantuntija-artikkeleita ja lehtijuttuja. Hänet kutsuttiin vuonna 2003 Sitran seminaariin puhumaan, kun hän oli maailmankiertueella, mutta hän perui tulonsa viime hetkillä.

Työelämän tulevaisuuden tai työn murroksen visionäärejä on vuosikymmenten kuluessa riittänyt. Florida jäi mieleen siksi, että olin itse työurani alussa, kun Suomessa kohistiin luovasta luokasta – ja olin kauhuissani.

Näin mielessäni karikatyyrisiä luovan luokan edustajia, jotka eivät juuri eronneet paria vuosikymmentä aiemmin lanseeratuista työelämän uutuustulokkaista, jupeista. Molempiin liittyi itsekorostus, ylimielinen keekoilu, oman työn merkityksen ylikorostaminen ja rasittavaa panostusta vaativa ulkonäkö.

Teknisesti ottaen kuuluin itsekin trendikkään aikakauslehden työntekijänä luovaan luokkaan. Kuvauksissa lueteltuja elämäntapoja en kuitenkaan tunnistanut. Olin pienipalkkainen, minulla ei ollut varaa matkustella saati harrastaa Michelin-ravintoloita, en todellakaan satsannut vaatteisiin, ja vapaa-aikana istuin halvassa baarissa samanlaisten kavereideni kanssa.

Mietin, pitääkö minun pyrkiä omaksumaan tällainen luovaluokkainen elämäntapa, jotta voin säilyttää työni ja olla pätevä ammatissani. Suomessa kun on perinteisesti kasvettu varautumaan henkisesti siihen, että vaikka reaalielämässä moni työpaikka pysyy samana vuosikymmeniä, kohta tulee robotti, yt-neuvottelut tai työelämän murros ja työpaikka katoaa.

Sitten unohdin luovan luokan, ja niin taisivat muutkin unohtaa. Maailma ja työelämä menivät menojaan. Tuli uusia ongelmia ja muutoksia.

Florida itse veti myöhemmin käsitettään takaisin ja sanoi, ettei mitään luovaa luokkaa ollutkaan olemassa, vaan kuvailut koskivat etuoikeutettuja, hyväosaisia nuoria työntekijöitä. Vielä vuonna 2002 hän määritti luovan luokan jäseniä näin: he eivät pysy samassa yrityksessä koko ikäänsä, he identifioituvat enemmän ammattiin kuin yhtiöön, he kantavat ”perinteisiä työntekijöitä” suuremman vastuun työstään ja ovat aina töissä.

Kuvaushan pätee meistä liki jokaiseen! Palvelualan työntekijästä vakuutusmyyjän kautta ohjelmistokehittäjään. Eikö meidän kaikkien työstä ole tullut ajattelua ja kehittämistä vaativia projekteja, joissa jokainen on oman osaamisensa johtaja (ja sihteeri).

 

Virpi Salmi on ilmiöihin, tasa-arvoasioihin ja huumoriin erikoistunut vapaa toimittaja. Hän on vuoden 2023 kolumnistimme.