Nuorena opiskelin keittäjäksi, mutta päädyin kuitenkin kauppaopistoon ja sitä kautta tilitoimistoon pariksi vuodeksi. Sen jälkeen työskentelin liki 20 vuotta tuotantosihteerinä tamperelaisessa merkintäalan firmassa. Suunnittelin opastekilpiä julkisiin rakennuksiin.
42-vuotiaana vaihdoin sitten saman alan yritykseen esimiestehtäviin. Tein asiakastyötä ja hoidin itsenäisesti projekteja. Meitä oli töissä viitisentoista henkeä, joista suurin osa oli asentajia.
Ajan myötä työtahti kiristyi ja budjetit tiukkenivat. Yöt menivät valvoessa, että miten saadaan tuokin urakka hoidettua. Aloin olla aika puhki. Tuli kaikenlaisia vaivoja, ja selkä vihoitteli.
Olen pitkä ihminen, 183-senttinen, ja kärsinyt paljon selkävaivoista. Selkäleikkaus pysäytti ja pani miettimään, tätäkö haluan loppuelämältä. Olin 55-vuotias, sairastunut kipuoireyhtymä fibromyalgiaan, projektipäällikkönä ylityöllistetty ja lisäksi palkkakuopassa.
Aloin miettiä, mitä muuta voisin työkseni tehdä. Sekä tytär että poika työskentelevät lähihoitajina, joten minulla oli tuntumaa hoiva-alan työhön. Ala kiinnosti. Otin opintovapaata, ja aloitin lähihoitajaopinnot Iisalmessa Savon ammattiopistossa.
Erikoistuin opinnoissani lastenhoitoon, ja työskentelin jo opiskelujen aikana päiväkodeissa. Mutta kun valmistuin maaliskuussa 2020, tuli korona ja päiväkodeista vähenivät lapset.
Montaa päivää en ehtinyt olla työttömänä, kun minulle soitettiin vanhusten tehostetun palvelun yksiköstä, jossa olin ollut jo harjoittelussa, ja kysyttiin töihin. Työpaikkani on Kiuruveden terveyskeskuksen yhteydessä.
Kertaakaan ei ole ottanut päähän lähteä töihin. Oikein ihmetyttää, miksi en lähtenyt jo aikaisemmin alalle.
Asiakkaat ovat vuoteeseen hoidettavia, kaikilla on jonkintasoinen muistisairaus. Juttelen vanhuksille, vaikka he eivät aina vastaakaan. On palkitsevaa, kun ihmiseen saa yhteyden ja hän lopulta sanoo yhdenkin sanan.
Meillä on hyvä työilmapiiri. Suurin osa nykyisistä työkavereistani on naisia, ja olen saanut heistä hyviä ystäviä. Kun olin rakennuspalavereissa aiemmassa työssäni, tulin kohdelluksi joskus muita vähäpätöisempänä, koska olen ”vain nainen”. Nykyisessä työssäni saan olla enemmän oma itseni.
Yövalvominen on nykyisen työn ainoa miinuspuoli. Yksi yö menee helposti, mutta kahden ja kolmen yön valvomisten jälkeen palautuminen vaikeutuu ja olo on illan puolihullu.
Työtä en pidä muuten raskaana. Liikkuvassa työssä selkä ei ole kipeytynyt, osaan pitää ergonomiasta huolta ja käytän henkilönnostimia tarvittaessa.
En koe sellaista henkistä painetta kuin aiemmassa työssäni. Myös palkka on vuorolisineen oikein kilpailukykyinen verrattuna entiseen.
Minulla on seitsemän vuotta eläkeikään, ja sen aion jaksaa tässä ammatissa.
Maatsalon tarina aloittaa Urapolulla-juttusarjan, joka ilmestyy painetussa TTT-lehdessä ja nyt poikkeuksellisesti myös verkkosivuillamme.
Hienoa että mielekäs työ löytyi! Ja vielä niin tuiki tarpeellinen, hoitoalan työntekijöistähän on pulaa vähän joka puolella Suomea!
Hyvää ja tervettä jatkoa Hannele Maatsalolle – äkkiä ne viimeiset työvuodet mennä vilahtavat! Ja jos eläkeläisenä tulee työhön ikävä, veteraanityöntekijät mielellään otetaan “keikkoille”.