Kuvittele tavallinen, arkinen työpäivä. Teet töitä yhdessä työkavereidesi kanssa, kunnes yksi heistä loukkaa itsensä vakavasti. Työnteko keskeytyy ja apua hälytetään, mutta työkaveria ei voi pelastaa. Hämmennys, epäusko ja järkytys valtaavat mielen.
Vaikka kuolemaan johtavat työtapaturmat ovat Suomessa vähentyneet edellisiin vuosikymmeniin verrattuna, niitä sattuu edelleen useita joka vuosi. Esimerkiksi vuonna 2024 seitsemäntoista ihmistä kuoli työpaikalla sattuneessa onnettomuudessa.
Työyhteisöä ei pidä jättää selviytymään yksin näin rankasta kokemuksesta.
– Tällaiset tilanteet ovat traumatisoiva paitsi työntekijöille myös työnantajan edustajille. Järkytyksen lisäksi he todennäköisesti kokevat kovaa syyllisyyttä ja miettivät, mitä olisi voinut tehdä toisin, sanoo työterveyspsykologi, psykoterapeutti Outi Reinola Terveystalosta.
Läheltä piti -tapaus säikäyttää
Jos kyse on työpaikalla sattuneesta onnettomuudesta, niiden henkilöiden, jotka ovat olleet osallisina tapaturmassa tai nähneet sen, tulisi Outi Reinolan mielestä päästä työterveyslääkärin ja -psykologin vastaanotolle mahdollisimman nopeasti.
Traumanhoitoon kannattaa laatia suunnitelma ja huolehtia siitä, että apua on tarjolla niin pitkään kuin on tarve.
Reinolan asiakkaina on pääosin asiantuntijatyötä tekeviä työyhteisöjä ja työntekijöitä, mutta hän on aiemmin tehnyt yhteistyötä muun muassa rakennusyritysten kanssa. Rakennustyömailla tapaturmia sattuu enemmän kuin monella muulla alalla.
– Minulla ei ole kokemusta työtapaturmista, joissa joku olisi kuollut. Mutta läheltä piti -tapauksetkin voivat säikäyttää työntekijöitä ihan hirveästi, jos vaikka kuorma pettää ja iso palkkikasa putoaa viereen.
Reinola arvioi, että näissäkin tilanteissa työyhteisöt voivat haluta puhua ja varmasti myös hyötyvät keskustelusta.
Faktat käydään läpi ensin
Työpaikalle saatetaan kaivata keskusteluapua myös silloin, kun työyhteisön jäsen on yllättäen menehtynyt työpaikan ja -ajan ulkopuolella. Sekin on usein sokki ainakin lähimmille työkavereille, minkä Reinolan mukaan varmasti huomaa tunnelmasta paikan päällä.
– Ihmiset ovat hämmentyneitä ja järkyttyneitä: tämä ei voi olla totta. Toiset eivät pysty sanomaan mitään. Jotkut saattavat itkeä, mikä on ihan ymmärrettävää ja sallittua.
Reinolan kokemuksen mukaan työnantaja usein toivoo työterveyshuollon edustajaa paikan päälle mahdollisimman nopeasti, joko samana tai seuraavana päivänä. Silloin on hyvä huomioida, että ihmiset ovat vielä sokkivaiheessa eivätkä pysty kovin jäsennellysti puhumaan tunteistaan.
Käynti voikin hyvin ajoittua parin päivän päähän tapahtuneesta. Jo se, että ammattilaisen vetämä purkukeskustelu on tulossa, on työntekijöille helpottava tieto.
– Ennen sitä työpaikalla on silti hyvä istua yhdessä alas ja käydä rauhallisesti läpi, mitä tapahtuneesta tiedetään. Ihmisillä on kova tarve saada tietoa. Ja kun käydään läpi faktat, luulot ja huhut eivät lähde leviämään.
Jos kuolemantapaus on sattunut työn ulkopuolella, johtajien ja esihenkilöiden pitää olla tarkkoja siinä, että he kertovat henkilöstölle tapauksesta vain sen, mihin omaiset ovat antaneet luvan.
Sureminen saa näkyä
Suurin virhe kuolemantapausten jälkihoidossa Reinolan mukaan on, että arkea jatketaan työpaikalla ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut.
– Näissä tilanteissa punnitaan yrityksen arvot. Pahin mahdollinen vaihtoehto on kohauttaa olkapäitä ja todeta, että ei sille enää mitään voi. Työntekijät saattavat ajatella, että jos työpaikalla ei arvosteta ihmisen elämää, miksi he jatkaisivat tällaisessa firmassa.
Puhumiselle ja suremiselle pitää järjestää aikaa ja tilaa sekä sallia myös se, että tiimin työteho väliaikaisesti heikentyy.
– Sokkivaiheessa esihenkilöt saattavat hätääntyä siitä, miten työt saadaan hoidettua. Silloin ylimmän johdon pitää sanoa, että nyt stop: elämä on aina ykkönen ja työ kakkonen. On iso moka, jos johto ei anna tätä viestiä.
Reinolalla on kuitenkin positiivinen kuva siitä, miten työyhteisön jäsenen kuolemaa osataan nykyisin jo käsitellä työpaikoilla. Hän sanoo joskus itsekin liikuttuneensa siitä, kuinka hienosti esimerkiksi nuoret miespuoliset esihenkilöt – ja vanhemmatkin – ovat osoittaneet, että työntekijän poismeno koskettaa myös heitä.
– Nostan hattua niille johdon edustajille ja esihenkilöille, jotka tulevat paikalle, uskaltavat panna itsensä likoon ja näyttää omatkin tunteensa. Niissä hetkissä näkyy inhimillisyys – tai sen puute. Jos esihenkilö ei uskalla tuoda itseään ja tunteitaan esiin, hän menettää jotain luotettavuudestaan.
Puhuminen voi olla vaikeaa
Vaikka tunteita osattaisiinkin näyttää, sanojen löytäminen ei aina ole helppoa. Outi Reinola kertookin keskustelutilaisuuksissa aina tähdentävänsä sitä, ettei kenenkään ole pakko puhua. Usein nekin, jotka istuvat hiljaa, kuitenkin haluavat osallistua yhteiseen tilaisuuteen.
– Pitää muistaa, etteivät kaikki myöskään hyödy puhumisesta. He ehkä työstävät asiaa muulla tavoin, vaikka tekemisen kautta. Joku saattaa vaikka askarrella pienen muistolaatan tai tehdä jotain muuta konkreettista.
Joillain työpaikoilla saatetaan koota joksikin aikaa pieni muistopöytä, jossa on esimerkiksi kukkia ja menehtyneen työkaverin valokuva. Sekin on osoitus työntekijän muiston kunnioittamisesta ja voi auttaa työyhteisöä surutyössä.
Reinola kehottaa sensitiivisyyteen kuolleesta työtoverista puhuttaessa. Esimerkiksi hänen työn jälkensä kommentointi voidaan kokea mauttomaksi töksäytykseksi, sillä suru ja järkytys herkistävät ihmisiä.
Jos omaiset kutsuvat työpaikan edustajia hautajaisiin, Reinola kannustaa noudattamaan kutsua.
– Työyhteisölle voi olla tärkeää, että he saavat viedä kukkatervehdyksen ja kertoa, kuinka pidetty henkilö oli ollut työpaikalla. Mutta yhtä ohjetta näihin tilanteisiin ei voi antaa. Jotkin työporukat ovat tehneet pitkään töitä yhdessä ja tuntevat toisensa hyvin, toiset työyhteisöt ovat hajanaisempia.
Terapiasta uutta näkökulmaa
Outi Reinola on työterveyspsykologin työssään erikoistunut vaikeiden tilanteiden käsittelyyn ja on aiemmalta koulutukseltaan myös teologi.
Hänestä me nykyihmiset emme aina tahdo muistaa, että suru ja kärsimyskin kuuluvat elämään ja että elämä saattaa päättyä myös kesken. Hän korostaa puhuvansa nyt kuolemasta ylipäätään, ei työtapaturmista.
– Huomaan, että teologi minussa herää eloon, kun tulen työpaikalle ja siellä palaa kynttilä ja ihmiset istuvat mustissaan ja ovat ihan hiljaa. Ennen paikalle saatettiinkin pyytää pappi pitämään hartautta, mutta nykyisin psykologia on ottanut teologian ja kirkon roolin, Reinola pohtii.
Jokainen toipuu koettelemuksista omaan tahtiinsa. Työkaverin kuoleman käsittely voi vaatia keskusteluapua vielä kuukausienkin päästä. Hyvinvointiin satsaavilla työnantajilla on usein mahdollisuus tarjota työntekijöille esimerkiksi lyhytterapiaa 10–20 käynnin verran.
Yksilöterapiassa Reinola käyttää etenkin kognitiivisen käyttäytymisterapian menetelmiä. Niiden avulla omiin ajatuksiin ja tunteisiin voi saada uutta näkökulmaa.
– Ihminen saattaa olla jumittunut johonkin ajatukseen tai yksityiskohtaan. Hän voi esimerkiksi ajatella, että hän olisi voinut estää tapahtuneen toimimalla jotenkin toisin. Terapiassa voidaan käsitellä näitä ajatuksia ja uskomuksia sekä niiden aiheuttamaa syyllisyyttä.
Juttu on julkaistu alun perin TTT-lehdessä 4/2023. Kuolemaan johtaneiden työpaikkatapaturmien lukumäärää päivitetty 18.9.2025.
Lisää aiheesta
TTT-lehti 4/2022: Tragedia tien päällä koettelee kuljettajaa
TTT-lehti 1/2018: Suru seuraa mukana töihinkin
Kumpa olisikin näin….todellisuus on toista. Puolitoista vuotta sitten viikon sisällä kuoli kaksi työkaveria, apuja ei kyllä tullut.