Ylipaino ei ole marginaali-ilmiö vaan enemmistön arkea, muistuttaa työterveyshuollon kehitysylilääkäri ja lihavuustutkija Eira Roos. Hän puhui aiheesta Työterveyslaitoksen perjantai-meetingissä.

– Kuusikymmentä prosenttia aikuisesta väestöstämme on ylipainoisia, eli asia koskee varsin suurta osaa suomalaisista.

Käytännössä liki jokaisella työpaikalla on työntekijöitä, jotka elävät painonhallinnan haasteiden kanssa. Työnantajan on syytä tarkastella painoa ennen kaikkea työkyvyn näkökulmasta. Myös sillä on merkitystä, miten työpaikan kulttuuri joko tukee tai hankaloittaa ihmisen mahdollisuuksia pitää itsestään huolta.

Paino vaikuttaa – mutta ei yksin

Roos toteaa työkyvyn olevan jatkumo, jonka toisessa päässä on täydellinen suorituskyky, toisessa pysyvä työkyvyttömyys. Jatkumon keskellä työntekijä on fyysisesti työpaikalla, mutta ei jaksa tai pysty työskentelemään täysipainoisesti esimerkiksi sairauden, uupumuksen tai muun toimintakykyä heikentävän syyn vuoksi.

– Painolla on vaikutusta koko tällä jatkumolla, mutta paino ei ole ainoa, eikä edes suurin yksittäinen riski, Roos sanoo.

Elintapainterventiot voivat parantaa tuottavuutta. Ne kohentavat työntekijän toimintakykyä ja vähentävät sairauspoissaoloja ja jopa työtapaturmia. Vaikutus on nähty jo muutaman kilon painonlaskulla.

Helsingin kaupungin työntekijöillä tehdyssä tutkimuksessa painonnousu lisäsi sairauspoissaoloja erityisesti naisilla. Kun normaalipainoisen naisen paino nousi yli viisi prosenttia, se lisäsi yli yhdeksän vuorokauden sairauspoissaoloja. Miehen sairauspoissaolot lisääntyivät painonnousun takia vasta, jos hän oli jo ennestään ylipainoinen.

Riskit kumuloituvat, kun työ on kuormittavaa. Fyysisesti tai psykososiaalisesti raskas työ ja ylipaino yhdessä nostavat sairastavuutta selvästi enemmän kuin kumpikaan tekijä yksin.

Paino ei kerro tahdonvoimasta

Keskustelussa ylipainosta vedotaan yhä itsekurin puutteeseen ja yksilön vastuuseen. Roosin mielestä on alkeellinen yksinkertaistus väittää näin.

– Painoon vaikuttavat lapsuuden kasvuympäristö, raskauden ja syntymän olosuhteet, perheen päihdeongelmat, asuinalue ja sen liikkumismahdollisuudet, sosioekonominen asema, geenit ja se, miten aivot ja hormonijärjestelmä reagoivat painonpudotukseen.

Ihmisten syömistä ja liikkumista ohjaa taustalla biologisten, sosiaalisten ja psykologisten tekijöiden kokonaisuus, joista monet ovat mukana jo syntymästä. Pelkkä itsekuri ei riitä normaalipainoon pääsemisessä, sillä keho vastustaa painonpudotusta monimutkaisen hormonijärjestelmän kautta ja pyrkii palauttamaan painon ennalleen.

Ajatus siitä, että kuka tahansa voisi laihtua normaalipainoiseksi, jos vain viitsisi, ei ole tätä päivää. Yksilön kyky hallita omaa painoa on rajallinen.

Asenneilmapiiri ratkaisee

Painoon liittyvä stigma aiheuttaa häpeää ja itsesyytöksiä. Sosiaalisessa mediassa ylipainoisista puhutaan kulueränä, luusereina ja kansanterveyden rasitteena. Tällainen puhe ei Roosin mielestä ole harmitonta, vaan vaikuttaa suoraan siihen, hakeutuuko ihminen hoitoon ja kehtaako hän ottaa painoasiat esiin edes työterveyshuollossa.

Työpaikka ei ole erillinen kupla. Sama puhe ja samat asenteet valuvat kahvipöytään ja johtoryhmään.

Työpaikoilla ja myös työterveyshuollossa keskustelun pitäisi olla painoneutraalia. Painoa ei pidä käsitellä valintana, josta voi rangaista tai palkita.

– Painoneutraalissa ajattelussa fokus siirretään ulkonäöstä ja kiloista siihen, mikä oikeasti merkitsee, eli toimintakykyyn, jaksamiseen ja hyvinvointiin, Roos sanoo.

Pelkkä ruoka- ja liikuntapuhe ei auta, jos työn rakenteet ja johtaminen samaan aikaan tekevät painonhallinnasta ilmeisen vaikeaa. Kun stressi ja kuormitus eivät ole liiallista, elämän kokonaisuus on paremmin hallittavissa. Harva jaksaa tehdä fiksuja valintoja, jos on iltaisin täysin loppu.

Painonhallintaa tukeva työkulttuuri näkyy myös siinä, voiko työpäivän aikana syödä kunnollisen aterian, ehtiikö tauoille ja onko tarjolla muutakin kuin automaattikahvia ja pullaa. Liikuntaan kannustaminen on osa kokonaisuutta.

Toimintakyky tavoitteeksi

Työterveyshuollolla on Eira Roosin mukaan hyvät lähtökohdat tukea työntekijöitä, koska käytössä on valmiiksi moniammatillinen tiimi: lääkäri, hoitaja, ravitsemusterapeutti, mielen hyvinvoinnin ammattilaisia ja liikunnan asiantuntijoita.

Oleellista on, että tuki on pitkäkestoista. Lihavuutta pitäisi hoitaa kroonisen sairauden tapaan, ei lyhyenä projektina.

Lihavuuden hoidon pitää olla myös tavoitteellista, mutta Roos ei ottaisi painoa ainakaan ainoaksi mittariksi.

– Ilman lääkkeitä pysyvä painon lasku on vaikeaa. Samalla tiedetään, että myös ilman painonlaskua elintapamuutoksilla voidaan parantaa terveyttä ja työkykyä. Jos painoon takerrutaan ainoana mittarina, seurauksena on helposti häpeää ja epäonnistumisen kokemuksia, vaikka ihmisen arki olisi monella tavalla muuttunut terveempään suuntaan.

Työpaikan ja työterveyden kannattaa seurata mieluummin työ- ja toimintakykyä ja koettua elämänlaatua. Näitä kuvaavat sairauspoissaolojen ja työtapaturmien määrä sekä konkreettiset elintapamuutokset. Painon sijaan tai ohella voidaan tarkastella unen laatua, liikkumista, ravintotottumuksia ja palautumista.

Työnantaja hyötyy

Työnantaja voi ajatella, etteivät työntekijän elämäntavat hänelle kuulu tai että ei ole hänen asiansa maksaa lihavuuden hoitoa.

Roos muistuttaa, että paino on yksi riskitekijä muiden joukossa. Sitä ei pidä yli- eikä aliarvioida, mutta siihen kannattaa tarttua, jos halutaan parantaa työkykyä. Hoito maksaa, mutta niin maksaa työkyvyttömyyskin.

– Vuoden mittainen, noin kymmenen kontaktin painonhallintapolun hinta on 1 500–2 000 euroa työntekijää kohti. Summa on iso, mutta muutama vältetty sairauspoissaolopäivä ja pienentynyt työkyvyttömyysriski maksavat investoinnin nopeasti takaisin.

Uudet lihavuuslääkkeet ovat kalliita ja omakustanteisia. Kaikkien palkka ei niihin riitä. Työpaikkojen pitäisikin Roosin mukaan luoda rakenteita, jotka tukevat myös niitä, joilla ei ole varaa lääkkeisiin tai yksityisiin valmennuksiin.

Hyvä työkyky syntyy ympäristöstä, jossa ihmisen ei tarvitse taistella jokaista huonoa valintaa vastaan.