Pitkän uran työsuojelun ja henkilönsuojainten parissa tehnyt Martti Humppila on viime aikoina viettänyt lukuisia tunteja tietokoneen ääressä ja kirjastoissa tutkimassa vanhoja tietolähteitä. Häntä kiinnostaa selvittää, miten henkilönsuojaimet kehittyivät Suomessa ja mistä työsuojeluun ja varsinkin suojaimiin liityvä tieto alun alkaen Suomeen rantautui.

Aikaa arkistojen penkomiseen on nyt paremmin kuin ennen, sillä Humppila jäi eläkkeelle Suojalaite Oy:n toimitusjohtajan tehtävästä viime talvena. Hän on toiminut aktiivisesti myös työsuojelualan yritysten liitossa STYL:ssä ja suojainten standardoimistyössä. Edelleen hän toimii alan kouluttajana ja konsulttina.

Historian kaivelu on vielä kesken. Jo nyt on selvinnyt se, että suojautumista on ainakin joissakin töissä osattu ajatella yllättävän fiksusti jo varhain. Esimerkiksi keramiikan valmistuksessa työpuku piti järjestysohjeen mukaan säilyttää omassa kaapissaan ja työnantajan oli huolehdittava sen pesemisestä.

Näin varmistettiin, etteivät myrkylliset aineet kulkeudu kotiin. – Tämä vertautuu nykypäivänä tehtävään asbestityöhön. Jo 1920-luvulla on ymmärretty, että saastuneet vaatteet jätetään työpaikalle.

Hyviä ohjeita mutta tapaturmat arkea

Vuonna 1917 Suomessa tuli voimaan järjestysohje, jonka mukaan kivenhakkuussa ja -louhinnassa on käytettävä “ajanmukaisia silmänsuojustimia”. Se oli ensimmäinen alakohtainen henkilönsuojaimia koskeva ohje, jolla haluttiin torjua tapaturmia ilmeisen vaaralliseksi osoittautuneessa työssä.
Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 1924, kiinnitettiin huomiota muun muassa kehruu- ja kutomotöiden turvallisuuteen. Värjäämössä tai muissa kosteissa oloissa tehtävissä töissä oli järjestysohjeen mukaan käytettävä tarpeen vaatiessa puukenkiä. Näin haluttiin ilmeisesti suojata jalkoja paitsi kastumiselta myös haitallisten aineiden kosketukselta.

– Vuoden 1924 lopussa annettiin monta järjestysohjetta. Esimerkiksi keramiikkateollisuudessa lasitusaineiden käsittelyyn liittyi lyijymyrkytysriski, jonka vuoksi työssä oli käytettävä sileää, tiivistä ja peittävää työpukua, kertoo Humppila.

Suojautuminen ei kuitenkaan ollut riittävää, sillä teollistumisen alkuaikoina työtä tehtiin raskaissa ja vaarallisissa oloissa ja tapaturmia sattui paljon.

– Hienot ajatukset taisivat tavoittaa vain suurimpia yrityksiä, eikä niistäkään kaikkia, Humppila toteaa.

Säädösten rinnalla työturvallisuutta edisti se, että tapaturmavakuutukset tulivat pakolliseksi. Suomessa oli jo vuonna 1898 tullut voimaan tapaturmavakuutuslaki, joka koski teollisuus-, kaivos- ja rakennustyöläisiä sekä rauta- ja raitioteiden työntekijöitä. Vuodesta 1926 alkaen lain piirissä olivat jo lähes kaikki ruumiillista työtä tekevät.

Suojaimia sodankäyntiin

Humppilan mukaan arkistoista on tullut vastaan välillä liikuttaviakin yksityiskohtia, jotka kertovat yhteiskunnan ja ammattien muuttumisesta. Vuoden 1924 järjestysohjeista yksi oli ohje ”rättien lajittelu- ja revintätyötä” varten. Sen mukaan työntekijän oli pukeuduttava pestävään työpukuun, joka ympäröi tiiviisti kaulan ja ranteet, ellei se työtilan korkean lämpötilan vuoksi ollut hänelle haitaksi.

– Ohjeen laatiminen kertoo siitä, että lumppujen käsittely on varmaankin ollut siihen aikaan melko yleinen työ, Humppila huomauttaa.

Työpukuja koskevia ohjeita on annettu useille aloille. Esimerkiksi hengityksensuojaimista löytyy ensimmäinen maininta sulfaattiselluloosatehtaita koskevassa järjestysohjeessa vuodelta 1924. Kun sivutuotteiden talteenottolaitoksessa metyylialkoholin päälle erittyvää öljyä kaadettiin tynnyriin, työntekijöiden piti ”olla varustetut hengityskojeilla”.

Ensimmäinen työkäyttöön tarkoitettu hengityksensuojain patentoitiin Yhdysvalloissa vuonna 1849. Suojaimen materiaalina oli kostutettua villaa, ja siinä oli hengitystä ohjaavia venttiilejä.

– Hengityksensuojainten kehitys liittyy kuitenkin paljolti ensimmäiseen maailmansotaan ja siellä käytettyyn taistelukaasuun, Humppila kertoo.

Myös Suomessa käynnistettiin vaativaa suojainvalmistusta. Suomen Gummitehdas teki 1930-luvun lopulla kokonaamareita, joihin asennettiin saksalaisen Degean suodatin. Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat Oy aloitti suojainten valmistuksen sota-ajan tarpeisiin. Vaasasta tuli suomalaisen hengityksensuojausosaamisen keskus.

Sittemmin Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaista tuli Kemira Safety Oy. Nykyisin sen suojainliiketoimintaa jatkaa kansainvälinen Scott Safety, joka on osa 3M-konsernia.

Hyvä suunnittelu kestää aikaa

Humppila näyttää tietokoneeltaan valokuvia, joita hän on ottanut vanhoista suojakypäristä, hengityksensuojaimista, suojalaseista ja putoamissuojaimista. Esineet ovat suojainten mallikappaleita, joita valmistajien piti toimittaa silloiselle työsuojeluhallitukselle hyväksyttäviksi. Nykyisin ne ovat työsuojeluhallinnon alaisen Työsuojelunäyttelyn hallussa.

Esineiden lisäksi Humppila on ottanut valokuvia lehtimainoksista ja artikkeleista.

Ruudulle ilmestyy Varokeino-lehden ilmoitus, jossa markkinoidaan ensimmäistä suomalaista muovista suojakypärää. Se näyttää yllättävän nykyaikaiselta.

– Se oli erittäin hieno kypärä. Toinen esimerkki luovuudesta on ensimmäinen moottoroidulla hengityksensuojaimella varustettu kypärä, johon oli yhdistetty myös kasvojensuojain. Tuote suunniteltiin englantilaisiin hiilikaivoksiin, ja sitä käytettiin Suomessakin. Sama kypärämalli on hieman muunneltuna yhä myynnissä osana suojainkokonaisuutta, Humppila kertoo.

Suomessa säädettiin vuonna 1958 uusi työturvallisuuslaki, joka korvasi vuonna 1930 säädetyn edellisen lain. Humppilan käsityksen mukaan vasta silloin suojaimilta alettiin vaatia tietynlaisia, yksilöityjä ominaisuuksia. Samoihin aikoihin sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi ohjekokoelmassaan henkilönsuojaimia koskevat ohjeet, jotka oli laadittu pohjoismaisena yhteistyönä.

Sotien jälkeen käynnistynyt Pohjoismaisen konekomitean toiminta auttoi aikaansaamaan yhteisesti noudatettavat vaatimukset monille koneille ja suojaimille. Ennen ohjeita suojainten ominaisuuksia arvioitiin kokemuksen ja muualla jo käytössä olleiden normien pohjalta.

Standardisointi alkoi 1970-luvulla

Pidempi harppaus koko työsuojelun kehittämisessä otettiin 1970-luvulla. Silloin alkoi suojainten standardisointi aluksi pohjoismaisen ja myöhemmin eurooppalaisen yhteistyön tiivistyessä. Standardien ansiosta esimerkiksi suojakypärältä alettiin vaatia kestävyyden lisäksi myös iskua vaimentavia ominaisuuksia.

– Myöskään putoamissuojauksessa ei riittänyt enää se, että pysäytetään putoaminen. Oli huolehdittava siitä, että jarrutus ei ole liian luja. Siksi suojaimiin tulivat vaimentimet, Humppila kertoo.

Nykyaikaiset putoamissuojaimet ovat valjaita, joissa on vaimennin ja köysi tai kelautuva tarrain. Vielä nykyäänkin käyttäjälle saattaa tuottaa vaikeuksia se, mihin suojaimen saa kiinnitettyä korkealla työskenneltäessä.

Vuonna 1951 annetun rakennusten katoilla tehtäviä töitä koskevan järjestysohjeen mukaan ongelma tuli tarvittaessa ratkaista niin, että katolla oli toinen henkilö turvallisella tavalla huolehtimassa köyden kiinnipitämisestä.

– Se ei ihan vastaa nykypäivän ajattelua, Humppila naurahtaa. – Mutta silloinkin on mietitty asiaa ja kielletty putoamisvaarallisen työn tekeminen ilman varmistusta.

Suomella on ollut vahva rooli

Nykyään henkilönsuojaimiin vaikuttaa vuonna 2016 voimaan tullut EU-asetus. Siinä määritellään, millaisia ominaisuuksia EU:n markkinoille tulevissa tai ensimmäistä kertaa EU:ssa käyttöön otettavissa suojaimissa tulee olla. Standardit taas antavat esimerkinomaisen mallin siitä, miten asetusta voidaan noudattaa.

– Suomalaiset suojainvalmistajat ovat tehneet edistyksellistä työtä suojainten kehittämisessä ja olleet mukana myös standardisoinnissa, Humppila kiittää.

Myös Työterveyslaitos on hänen mukaansa vaikuttanut merkittävästi alan kehitykseen toimimalla arvostettuna asiantuntijana standardoimistyössä ja kehittämällä suojainalan koulutusta yhdessä STYL:n kanssa.

Humppilan työsuojelu-ura alkoi työsuojeluhallituksen virkamiehen tehtävässä vuonna 1976. Neljässäkymmenessä vuodessa on hänen mukaansa menty eteenpäin monessa asiassa.

– Suojainten käytettävyys ja ergonomia ovat parantuneet, ja suojaavilta ominaisuuksilta vaaditaan enemmän kuin ennen, hän toteaa.

– Myös suojainten käytössä on menty koko ajan parempaan suuntaan. Esimerkiksi rakennustyömaat näyttävät nykyisin aivan erilaisilta kuin vielä kymmenen vuotta sitten. Näkyvien vaatteiden ja kypärän käyttö on arkipäivää.

Älysovelluksia ja tuoteväärennöksiä

Humppila uskoo, että tulevaisuudessa älyteknologia yleistyy yhä myös suojainalalla. Sen ansiosta esimerkiksi suojainten asianmukaisuutta ja kuntoa sekä käyttäjän turvallisuutta voidaan valvoa etäohjelmien avulla.

Nykyaikaan liittyvä ikävä puoli on ollut tuoteväärennösten ilmaantuminen markkinoille. Myös lainsäädännössä olisi Humppilan mukaan vielä viilattavaa. Laki ei edellytä riittävän hyvin sen varmistamista, että suojain varmasti suojaa käyttäjäänsä. Siksi voi käydä niin, että työtä tehdään huonosti istuva kuulonsuojain korvilla tai että hengityksensuojain ei ole tarpeeksi tiivis.

– Käytännön keinot tähän ovat olemassa. Ne tulisi ottaa käyttöön.

Niistä ajoista on silti tultu kauas, kun terveyttä varjeltiin tekemällä märästä parrasta tulppa hengityksensuojaimeksi ja juomalla vaahtoavaa olutta työn jälkeen keuhkojen puhdistamiseksi. Tarinan mukaan se oli kalifornialaisten palomiesten keino välttyä savun vaaroilta viime vuosituhannen alussa.