Itäsuomalaisessa, ikääntyneessä Kaavin kunnassa yksityistetään hoivakotia. Kestävyysvajetta paikataan digiloikalla. Hoivakodissa vanhuksia kohtaa robotti, hoitajat työskentelevät virtuaalipalvelukeskuksesta käsin. Raportointi haukkaa ison palan työajasta.

Elokuvan keskeinen tarinahahmo on lähihoitaja Tiina, joka on tuonut esille epäkohtia ja joutunut näin työnantajien mustalle listalle. Kohtaamisissa hoidettavien kanssa on lämpöä ja huumoria.

Lopen väsyneiden hoitajien kuoro kuvaa työarkeaan lauluin. Naiset näyttävät työasuissaan ja meikittömine kasvoineen karun kauniilta. Lähikuvissa näkyvät ikä ja kokemus.

Laulujen sanat ovat peräisin hoivatyön tekijöiden kirjeistä. Niissä kerrotaan, kuinka vain huono hoitaja valittaa. Kävelyvauhti on tarkkaan mitoitettu, mutta nuoren ja reippaan liikkujan mukaan. Siinä tahdissa ei iäkkäämpi pysy. Joululahjaksi saatiin askelmittarit. Kun työntekijä oli saattohoitanut vanhuksen Panadolin voimin ja palannut seuraavaan työvuoroonsa, oli ”helvetin humpan keskellä vainaja vielä paikoillaan”.

Tilanteet liikuttavat ja suututtavat, mutta myös naurattavat. Miten voi työelämä olla näin kohtuutonta, että se on jo koomista?

Susanna Helken ohjaama dokumentti päästää katsojan lähelle vanhustyön arkea. Musiikista ja laulusävelmistä vastaa Anna-Mari Kähärä. Elokuva on palkittu jo muutamaan kertaan. Elokuvateattereissa se nähdään 8.4.2022 alkaen.

 

Lisää työelämäkuvauksia:

Helsingin teattereissa esitetään vielä kevään ajan kahta työelämää kuvaavaa näytelmää.

Kaupunginteatterin  Mikko Räsäsen tulevaisuus kertoo ammatin ja yhteiskuntaluokan periytymisestä. Millaisia töitä arvostetetaan? Pitääkö kaikilla olla tarina?

Toinen on Kansallisteatterin Dosentit, joka kuvaa akateemisen maailman jännitteitä. Kriitikko Valtteri Mönttinen on sanonut, että näytelmä on hätähuuto pöhinävapaan työpaikkakulttuurin puolesta.