Sain elämäni ensimmäisen kerran potkut 19-vuotiaana. Kun muutaman kuukauden kesätyöni Saksassa loppui, päätin etsiä lisää hommia samasta maasta. Sain paikan hotellisiivoojana Kölnin kaupungin laitamilta.

Työmatkaan kului puolitoista tuntia suuntaansa, mutta intoa riitti. Työyhteisö oli sekalainen: maahan muuttaneita naisia, nuoria eurooppalaisia kesätyöntekijöitä, saksalainen ketjupolttajapomo. Työhön perehdytti portugalilainen siivoojakollega, joka näytti tunnissa, miten huoneet siivotaan.

Parin päivän kuluttua sama työkaveri halusi ajella kanssani hotellin hissillä. Hivenen ihmettelin, mistä on kyse, mutta lähdin ajelemaan. Hän takelteli ja sanoi, että pomo oli käskenyt sanoa, että minun pitää siivota nopeammin. Niinpä aloin siivota ketterämmin.

Parin päivän jälkeen seurasi uusi hissillä ajelupyyntö. Tässä vaiheessa jo arvasin, että tulossa on jotain ikävää. Nyt viesti oli, että siivoan liian huonosti. Sain enää päivän aikaa yrittää, kunnes seuraavalla hissiajelulla sama portugalilaistyttö sitten kertoi, että minut on irtisanottu.

Menin kotiin hotellin vastaanoton kautta, josta sain lopputilin käteeni. Poistuin hotellista kyyneleet silmissä. Korttelin päässä olin jo helpottunut. Ihanaa, että ei enää tarvitse ajella hissillä eikä enää käyttää älyttömästi aikaa työmatkoihin. Ihanaa, ettei enää tarvitse sietää pomon ketjupolttamista ahtaissa sosiaalitiloissa. Kotiin päästyäni kerroin innoissani muille, että sain potkut, ja pidimme juhlat.

Aikuisella iällä yt-neuvotteluihin ja potkuihin sisältyy monia samanlaisia tunteita. Epäuskoa, toivotonta yrittämistä, helpotusta, iloa, riehakkuutta, kyyneleitä. Koko tunteiden kirjo.

Parhaillaan omallakin työpaikallani käydään läpi näitä tunteita. Harvemmin sen sijaan puhutaan, millainen tuki auttaa ja mitä työttömäksi jääneet ajattelevat. Miten selviää, jos vierestä viedään tai nalli napsahtaa?

Työterveyslaitoksen Solmu-ESR-koordinaatiohanke tiedusteli asiaa tänä syksynä avoimessa verkkokeskustelussa. Kommentteja pyydettiin erityisesti Vantaan työttömien nuorten työpajaan osallistuvilta. Vastaukset ovat ajatuksia herättäviä:

”Käytännössä työtönkin tekee kaiken aikaa työtä monella rintamalla. Siitä ei vain saa kertoa kenellekään viranhaltijalle.”

”Sen sijaan, että työttömiä syyllistetään, heille tarvittaisiin kannustavia valmentajia, jotka osaisivat antaa tietoa tehokkaista työnhakutavoista ja koulutuksesta sekä ennen kaikkea valaisivat uskoa ja luottamusta.”

”Liikkuminen pitää mielen virkeämpänä.”

”Arjesta kannattaa yrittää löytää pieniäkin ilonaiheita ja jos mahdollista, harrastaa itselle mielihyvää tuottavia asioita. Itseään kannattaa palkita hyvistä suorituksista.”

Monet tuntemuksista eivät ole vieraita työssä olevillekaan. Suuri osa meistä tuntee epävarmuuden nahoissaan näinä päivinä.

Auttaisiko meidän kaikkien – niin irtisanottujen kuin jäljelle jääneiden – selviytymistä yt-neuvotteluiden jälkeen, jos unohtaisimme leimat? Olisimme vain ihmisiä erilaisissa tilanteissa?

Tai niin kuin Amerikassa sanotaan: ”I’m in between jobs now.” Eli ei työtä vailla, vaan töiden välissä, omana kokonaisena itsenään. Arvokkaana.

 

 

Anne Salmi toimii erityisasiantuntijana Työterveyslaitoksessa ja työskentelee Sosiaalinen osallisuus ja työ- ja toimintakyvyn muutos (SOLMU) -koordinaatiohankkeessa. Lisää aiheesta: www.ttl.fi/kykyviisari

Työ Terveys Turvallisuus -lehdessä 5/2015 on laaja artikkeli siitä, miten työyhteisö toipuu yt-neuvotteluista. Ote artikkelista: Yt-neuvotteluiden jälkeen on avoimen surutyön aika