Suomiko maailman onnellisin maa? Kuudennen YK:n asiantuntijoiden onnellisuusraportin tulos teilattiin tylysti: ei pidä paikkaansa.
Törmäsin itse ensimmäisen kerran onnellisuusraportointiin Oulun-junassa. Vieressäni istui iloa pursuava rouva keikalta tulossa. Hän sanoi olevansa kuin Kylli-täti muinoin kiertäen maata apurahan turvin kertoen ja piirtäen satuja.
Erityisopettajan työstä eläköidyttyään junaystävä oli ollut syöpäsairaan miehensä omaishoitajana toistakymmentä vuotta. Miehen kuoltua pari vuotta sitten hän oli opetellut espanjan kielen ja matkustellut. Sattumalta hän oli tavannut onnellisuustutkija John Helliwellin. Tältä junaystävä oli saanut onnellisuuskonferenssin raportin, jonka hän lupasi lähettää myös minulle. Raportti tuli ja sisälsi onnen ohjeet viiden kriteerin muodossa.
Ja minä kun en oikein siedä näitä ”viisi avainta” -juttuja! Tarkempi silmäily osoitti kuitenkin, että kyse ei varsinaisesti ole onnesta, vaan sen edellytyksistä, hyvinvoinnin puitteista. Onnea ei siis lasketa hymyjen määrästä, vaan ottamalla huomioon bruttokansantuote asukasta kohti, yhteisöllisyys eli saako tukea toisilta, terveen eliniän odote, vapaus päättää omaa elämää koskevista asioista kuten koulutuksesta, anteliaisuus ja korruptoituneisuuden vähäisyys.
Mutta riittävätkö pelkät puitteet vai pitääkö onnea tavoitella? Filosofi Bertrand Russell pohti tätä vuonna 1930 ilmestyneessä kirjassaan Onnen valloittaminen. Hän nosti esille kolme onnen ehtoa: kiinnostus asioita ja ihmisiä kohtaan, rakastetuksi tuleminen ja työnteko, joka estää pitkästymistä ja antaa merkityksellisyyden tunnetta.
Rahalla on sen sijaan merkitystä vain johonkin rajaan saakka. Kun raja on ylitetty, tilalle on saatava muuta, joka ei voi olla huvitusten perässä juoksemista. Kiihottavia kokemuksia täynnä oleva elämä uuvuttaa, koska tarvitaan yhä väkevämpiä ärsykkeitä uusien väristysten kokemiseksi. Russellin mielestä keskeistä on oppia sietämään tavanomaista elämää, jopa ikävystymistä. Ja siihen pitäisi totuttaa jo nuorena.
Russellin mukaan onnellisuutta estävät paitsi liika työnteko, huolien kantaminen ja kateus myös narsismi, vallanhalu ja suuruudenhulluus. Filosofi totesi saavuttaneensa itse onnellisuuden luopumalla mahdottomiksi havaitsemistaan tavoitteista. Tärkeimmäksi onnen lähteeksi hän kuitenkin mainitsi sen, että hän ajatteli itseään yhä vähemmän.
Onni on siis valloitettava ponnisteluilla. On siedettävä yksitoikkoista pakertamista: työ ei voi olla ainaista juhlaa eikä huippusuoritusta – niin kuin ei elämäkään. Ristiriidat ja hämmennys tarjoavat meille kasvualustan, joka pakottaa liikkeelle ja antaa uudistumisen mahdollisuuksia. Viisautta on tunnistaa se, mitä ei voi muuttaa.
Mutta mitkä olivat ne viisi askelta onneen? Olkoon menneeksi. Ne kiteytyivät junatuttavassani.
1. Sosiaalisuus: Rouva alkoi keskustella innokkaasti ventovieraan kanssa ja oli löytänyt ystäviä ympäri maailmaa. Hän oli kiinnostunut tunteista, kuvittanut jopa pari tunteista kertovaa kirjaa.
2. Aktiivisuus: Hän kiersi ja liikkui matkalaukkunsa kanssa. Toki kunnon kohentamisesta emme keskustelleet. Liikunta pitää sovittaa omaan kuntotasoon ja sen tulee olla sellaista, mistä tykkää.
3. Myönteinen asenne: Junaystävä ei valittanut, vaan nautti elämästä, vaikka olikin kokenut kovia niin miehensä hoitajana kuin erityisopettajanakin. Hän koki edelleen tekevänsä merkityksellistä työtä.
4. Päivittäinen oppiminen: hän oli opetellut vieraan kielen yli 70 vuoden ikäisenä tutustuakseen alkuperäiskielellä espanjalaisiin. Eikä hän mitään tuttuja tarinoita kertonut, vaan oli käännättänyt 100 etnistä satua matkojaan varten. Hän oli tulossa kesällä myös akvarellikurssille Tampereelle.
5. Anteliaisuus: Hän jakoi omastaan ja halusi helpottaa ihmisten elämää. Hän hymyili, kehui lukemattomia tuttujaan ja lähetti minulle myöhemminkin mielenkiintoisia artikkeleita.
P.S. Avantosaunan lauteilla muuan tuttavani kysyi uupuneena, olisiko sinulla, Marja-Liisa, työhyvinvointia kaupan. Ei työhyvinvointia, saatikka onnea. Onni tulee eläen eikä ostaen, vanha suomalainen sananlasku toteaa. Kukaan ei voi sitä päähäsi kaataa, vaan se on valloitettava.
FT, YTM Marja-Liisa Manka on työhyvinvoinnin johtamisen dosentti Johtamiskorkeakoulusta Tampereen yliopistosta. Hänen julkaisunsa Työhyvinvointi sisältää runsaasti työkaluja työhyvinvoinnin kehittämiseen. Julkaisun voi tilata tästä.
Marja-Liisa on itsekin eläkeläinen.
Kyllä. Marja-Liisa Manka on eläköitynyt, mutta osallistuu aktiivisesti keskusteluun aiheesta mm. Twitterissä. Hänellä on myös dosentuuri Tampereen yliopiston Johtamiskorkeakoulussa.
Mahtavaa tekstiä..