Menneenä kesänä innostuin sukuni historiasta. Yksilöiden tarinat kiinnostivat, mutta halusin tutkailla myös entisajan työelämää. Ukkini kokemusta peilaten se näyttäytyy melko karuna, vaikka osaamistaan hän sai varmasti käyttää ja nauttia käsiensä jäljestä.
Kaarlo Väisänen aloitti työuransa satakunta vuotta sitten maatalon töissä. Kiertokoulu opetti vain ulkolukua, ja ukki oli käytännössä luku- ja kirjoitustaidoton.
Vaikka ukin lapsuudessa kaupungeissa oli jo kansakouluja, koulunkäynti ei ollut pakollista. Jotkut vastustivat oppivelvollisuutta, koska pelkäsivät sen tuottavan huonoja ja laiskoja työntekijöitä.
Oppivelvollisuuslaki tuli Suomeen vuonna 1921, mutta syrjäkylille saatiin koulut vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Käsistään kätevä Kalle-ukki oli yksi kolmesta timpurista, jotka rakensivat Väisälänmäen kansakoulun. Itse rakennettu oli asuinmökkikin. Sieltä lasten koulumatka oli enää pari kilometriä vuonna 1935 valmistuneeseen kyläkouluun.
Nykykatsannossa ukkini oli puurakentamisen moniosaaja, kuten monet muutkin aikalaisensa. Kirvesmiehen piti tietää, mitkä puut valita, milloin on sopiva aika kaataa ne, kuinka työstää ja miten pinota hirret. Sen ajan työkaluilla ja menetelmillä rakentaminen oli hidasta, mutta jälki hyvää. Ukkini osasi myös muurata uunin, veistää veneen ja tehdä kengät.
Sodan käynyt mies oli tottunut raskaaseen työhön ja vaatimattomiin oloihin. Viisikymmentäluvun alussa hän aloitti työt Poroveden sahalla Iisalmessa ja ehti työskennellä siellä parikymmentä vuotta ennen eläköitymistään 65-vuotiaana. Työviikot hän asui parakissa saha-alueella.
Kuusikymmentäluvun puoliväliin työviikko oli kuusipäiväinen. Matkaan oli lähdettävä jo sunnuntai-iltana. Linja-auto Iisalmeen kulki Lapinlahden kirkonkylältä, jonne ukki hiihti talvisin kantamukset selässään. Sulan veden aikaan matka taittui veneellä.
En ole romanttisten kirjojen ystävä, mutta tosielämän tarinat saattavat osua arkaan kohtaan ja yllättää koskettavuudellaan. Niin kävi isovanhempieni elämää selvittäessäni.
Käytännön osaajasta kehkeytyi lopulta aikuisiällä kova lukumies. Lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan ukin opetti kansakoulun käynyt Martta-mummoni, jonka myös muistan innokkaana lukijana.
Rahaa kirjoihin ei ollut tuhlattavaksi. Jonkinlainen rakkauden ele lienee ollut se, että kun Kalle tuli työviikon jälkeen kotiin, oli hänellä aina kirjastosta lainaamansa kirja tai kaksi tuomisena vaimolleen.
Lue lisää oppivelvollisuuden tulosta Suomeen Ylen sivuilta: Sata vuotta täyttävä oppivelvollisuuslaki yhdisti sisällissodan repimän kansan
Ihana kuvaus isoisästäsi ja siitä ajasta, kiitos! Saa ainakin hetkeksi arvostamaan nykyajan “itsestäänselvyyksiä”.
Kiitos Heidi! Jokaisessa ajassa on omat vaikeutensa. Joskus tosin nykyiset puheet kovasta elämän koulusta ovat vähän nolottavia.