Suomalaista kosketuskulttuuria tutkinut kulttuuriantropologi, filosofian tohtori Taina Kinnunen kannustaa rentoon asenteeseen. Hänestä me pohdimme usein liikaakin, voiko toista koskettaa ja kuinka tämä sen kokee. Jos kosketus on hyvää tarkoittava ja toista ihmistä kunnioittava, se ei satuta ketään. Päinvastoin se voi vahvistaa yhteenkuuluvuutta ja luottamusta.

– Meissä kaikissa on sisäänrakennettuna peilisolujärjestelmä, joka auttaa hyvin pienistäkin eleistä päättelemään, mitä toinen aikoo, haluaa ja odottaa. Kulttuurimme on kuitenkin hyvin kosketusetäinen ja tekee asenteistamme turhankin varovaisia. Siksi spontaani kosketus on niin kontrolloitua, Kinnunen sanoo.

Hän huomauttaa, ettei kosketuksen tarvitse olla mikään valtava karhunsyleily. Jo hipaisu olkapäähän voi viestiä välittämisestä ja jäädä voimakkaammin mieleen kuin sanat, oli kyse sitten iloisen tai surullisen asian jakamisesta.

– Kehonkieli on hyvin alkukantainen kieli. Kun ihminen syntyy tähän maailmaan, kosketus on ensimmäinen tapa tarjota hänelle suojaa ja yhteenkuuluvuutta. Sen aistin kautta hänet otetaan lauman jäseneksi.

Kun kosketus ei miellytä

Jokaisella on myös oikeus koskemattomuuteen ja oikeus olla pitämättä kosketuksesta. Usein omassa lapsuudenperheessä omaksutut tavat heijastuvat vielä aikuisenakin siihen, miten luontevasti käytämme kosketusta ja otamme sen vastaan vuorovaikutustilanteissa.

Kaikki eivät myöskään osaa lukea tilannetta ja kehonkieltä yhtä hyvin kuin toiset. Jos työkaveri on innokas halailija ja itseä se rasittaa, asia kannattaa ottaa puheeksi. Jos mukana on seksuaalisen häirinnän piirteitä, sitä tärkeämpää on viheltää peli heti poikki.

– Kun puhutaan kosketuksen merkityksestä, hyvää kosketusta ei pidä rinnastaa pahaan kosketukseen. Silloin menevät puurot ja vellit sekaisin, Kinnunen painottaa.

Tämä on tärkeää myös siksi, ettemme alkaisi vältellä koskettamista väärien tulkintojen pelossa. Kinnunen on kohdannut esimerkiksi opettajia, jotka eivät tästä syystä halaa oppilaitaan edes kevätjuhlassa. Varsinkin miesopettajien kosketus on Kinnusen mielestä tabu – ikään kuin se jo lähtökohtaisesti olisi jotenkin vaarallinen ja likainen.

– Kaikissa kulttuureissa säädellään sukupuolen mukaan, ketä, miten ja missä voi toista ihmistä koskettaa. Meidän kulttuurissamme kosketuksella on hyvin feminiininen leima. Vain seksuaalinen ja väkivaltainen kosketus ovat sukupuolittuneet maskuliinisiksi.

Korona-aika jätti jäljet

Kun korona-aikana oli pidettävä fyysistä etäisyyttä, kättelykin vaihtui nyökyttelyyn ihmisiä tavatessa ja osa kasvonilmeistä jäi piiloon maskin taakse. Vielä pidemmäksi välimatka kasvoi, kun keskustelukumppani näkyi pelkkänä kuvana tietokoneen ruudulla.

– Pandemia-aika oli kosketuskulttuurin tutkijalle mielenkiintoista mutta myös järisyttävää aikaa, koska se teki kosketusta näkyväksi. Jo se, että olemme kasvokkain ja lähellä toisiamme, täyttää osin samoja tarpeita kuin ihokosketus, Kinnunen toteaa.

Eristyneisyyden vaikutuksista lasten ja nuorten hyvinvointiin on saatu huolestuttavia tutkimustuloksia, ja työelämässäkin yksinäisyyden kokemukset nousivat esiin. Kinnunen onkin hieman huolissaan siitä, mitä vuorovaikutukselle tapahtuu, jos tapaamme toisiamme ”livenä” yhä vähemmän.

– Teknologia tuo toki paljon uusia mahdollisuuksia vuorovaikutukseen. Samalla se saattaa kuitenkin aiheuttaa peruuttamattomia sosiaalisia ja kulttuurisia muutoksia, joita jälkeenpäin ihmettelemme: kuinka tässä näin kävikään?

Kosketus on ammattitaitoa

Taina Kinnunen on tutkinut paitsi suomalaisten kosketuskokemuksia myös kosketuksen käyttöä työvälineenä. Esimerkiksi hoitaja, hieroja, kampaaja ja vartija eivät pystyisi tekemään työtä ilman sitä.

– Kaikki neutraaliksikin tarkoitettu kosketus on myös hyvin ilmaisullista. Esimerkiksi sairaalassa potilaat tunnistavat hoitajat heidän kosketustyyleistään, on kyse vaikka pesemisestä, vaatteiden vaihtamisesta tai katetrin asennuksesta. Kosketuksen tulisi silloinkin olla turvaa tuovaa, rauhallista ja hallittua, Kinnunen sanoo.

Moni hoitoalalla työskentelevä käyttää työssään emotionaalistakin kosketusta potilaan tai asiakkaan piristämiseen, lohduttamiseen tai rauhoittamiseen. Tämä tuli esiin myös muutaman vuoden takaisessa tutkimuksessa, jossa Kinnunen kollegoineen tutki ammatillista kosketusta vanhustyössä. Tutkimukseen perustuva kirja Ammatillinen kosketus – kuinka tunnetyötä tehdään ilmestyi vuonna 2019.

Emotionaalinen kosketus voi olla vaikka halaus, kämmenselän tai käsivarren silitys tai muu lämmin ele, joka viestii läsnäoloa ja välittämistä. Joiltakin se käy taitavasti kuin luonnostaan, mutta taitoa voi myös oppia ja opettaa. Parhaillaan Kinnusen johtama tutkijaryhmä kirjoittaa ammatillisesta kosketuksesta englanninkielistä oppikirjaa.

– Kosketus on monipuolinen ja vivahteikas työväline, joka hoitotyössä voi esimerkiksi auttaa sairasta potilasta kestämään vaikeimman tilanteen läpi. Siihen on selkeä fysiologinenkin syy, sillä kosketus käynnistää kehossa sisäisen rauhoittumis- ja palautumisprosessin, Kinnunen toteaa.