Kun on saavuttanut keski-iän lakipisteen, moni entinen työkaveri on edennyt pomoportaaseen. Pyrkyä sinne oli itsellänikin, sillä pomoksi siirtyminen on se virallinen keino mennä työelämässä eteenpäin, siis toteuttaa kunnianhimoaan sekä saada lisää palkkaa ja vaikutusvaltaa.

Nuorempana ja naiivimpana luulin, että työelämässä edetään johtoportaaseen tekemällä työnsä mahdollisimman hyvin. Toki niinkin, mutta ainakin yhtä tärkeää on olla ”sopiva”. Siis pätevyyden lisäksi oikeanlainen tyyppi. Se, mitä oikeanlaisuus ja sopivuus tarkoittavat, on tapauskohtaista ja mahdotonta määritellä. Se on yleisiä fiiliksiä ja tuntemuksia siitä, kuka sopii parhaiten jo olemassa olevaan johtajien joukkoon.

Rivityöntekijänä virnistelin uraputkessa eteneville kollegoille, kuinka he yhdessä yössä saivat mystisesti parempaa tietoa siitä, miten asiat pitää tehdä, kun johtajapölyä ripoteltiin heidän ylleen. (Vinkki: ei pitäisi virnistellä pomoille.)

Ajattelin myös, että innovatiivisuus ja ideat sekä luova ja kriittinen ajattelu olisivat sellaisia ominaisuuksia, joilla pääsee etenemään. Ehkä niin, jos on Elon Musk. Työelämän rattaissa ei kuitenkaan kannata yrittää olla hirveän paljon luovempi ja innokkaampi kuin omat pomonsa. Kuka haluaisi palkata joukkoonsa jonkinlaisen status quo´ta haastavan häirikön. On mukavaa, kun kaikki ovat samankaltaisia ja samoilla linjoilla.

Mitä korkeampiin asemiin mennään, sitä samankaltaisemmaksi suomalainen johtajakaarti muuttuu. Sopivia on karsittu jo niin monella portaalla, että jäljellä ovat enää ne keski-ikäiset Mikot ja Juhat, joilla on DI-tutkinto ja harrastuksina golf ja padel, erikoisimmilla ehkä ratsastus.

Tykkäämme ajatella, että suomalaisen työelämän pomoputkessa etenevät ovat lopulta myös niitä pätevimpiä. Siis että meritokratia toimii. Sehän tarkoittaa järjestelmää, jossa vain ihmisen osaaminen ja pätevyys merkitsevät, eikä esimerkiksi se, onko syntynyt oikeaan perheeseen ja tunteeko oikeita ihmisiä.

Valitettavasti tutkimukset paljastavat meille ihan muuta meritokratian toimivuudesta. Muun muassa Kalifornian Piilaaksossa huomattiin, että mitä enemmän rekrytoijat uskoivat valitsevansa ihmisiä vain pätevyyden perusteella, sitä useammin he rekrytoivat itsensä kanssa samanlaisia ihmisiä (nuoria, valkoisia miehiä). Suomessakin on huomattu, että paitsi ihmisen sukupuoli, myös sukunimi vaikuttavat työnhaussa.

Tutkimukset kertovat myös, että mitä enemmän diversiteettiä organisaation johdossa on, sitä parempaa tulosta tehdään. Olisi siis jopa taloudellisesti järkevää, etteivät kaikki pomot olisi aina niin toistensa kaltaisia. Silti ehdotukset sukupuolikiintiöistä ja sokkorekrytoinneista saavat meiltä nihkeästi kannatusta.

Omalla kohdallani pomoksi pyrkiessä kävi aikoinaan niin, että rekrytointipsykologit lausuivat, kuinka ”toimin paremmin, kun ympärilläni on tilaa”, tai jotakin vastaavaa.

Päällikköhommien sijaan olenkin ”urallani keskittynyt vahvistamaan asiantuntijuuttani”, kuten rekryjargonilla voisi todeta.

 

Virpi Salmi on ilmiöihin, tasa-arvoasioihin ja huumoriin erikoistunut vapaa toimittaja. Hän on vuoden 2023 kolumnistimme.