Blogi

Ennen kadehdin rennon itsevarmoja duunareita keltaisissa työvaatteissaan – nyt olen yksi heistä

| Kuva: Shutterstock

Olin aina hieman kadehtinut oikeita töitä tekeviä henkilöitä pätevissä työvaatteissaan. Raksamiehiä ja -naisia, kuljettajia ja koneen ajajia. He kuljeskelivat kaupungilla rennon itsevarmoina tai odottivat bussia heijastinnauhat kiiltäen aamun hämärässä.

Varoitusvaatteisiin pukeutuneet näyttivät siltä, että heillä on tarkoitus olemassaololleen, jokin salainen merkitys, joka aukeaa vain heille. He ovat tärkeitä, ja heitä tulee suojata työn vaaroilta. Olisipa minullakin tuollainen asu ja asuun syy, ajattelin.

Ensimmäisenä työpäivänäni jäteasemalla hiippasin helteestä sisään shortseissa ja sandaaleissa. Tiesin, että työnantaja järjestäisi paremmat kamppeet. Ensitöinä lähdimme esimiehen kanssa vaateostoksille.

Kassalle kasautui korkea pino, turvakengät ja vaatteet T-paidasta alkaen. Sovitin myös nastapohjaisia lämpimiä kenkiä ja toppatakkia talven varalle. Sain toiveestani jopa henkilökohtaisen sadetakin, vaikka muut asemalla näyttivät tyytyvän naulakossa odottaviin yhteiskäyttötakkeihin.

Vaatteet eivät olleet ihan halpoja. Osa piti tilata, ja osaa muokata oikeaan mittaan. Kaikki työnantajan laskuun. Entä jos en viihdy tai pärjää työssä? Entä jos koko vaiva ja kustannus menee hukkaan? Aloin tuntea jo hieman vaivaantuneisuutta.

Työpaikalle päästyämme vaihdoin vetimet. Nyt olin itse niitä kelta-asuisia! Kuulosuojaimet, kypärä ja kaikki muu tarpeellinen oli käytössäni. Työturvallisuudestani oli huolehdittu.

Heti alkuun sain myös osallistua talon vuosittaiseen työturvallisuuspäivään. Työnantaja kannusti kirjaamaan ja raportoimaan riskitilanteita. Oli mahdollisuus käydä ensiapukurssi. Haluttiin kehittää jo ennestään hyvää turvallisuutta kaikin keinoin.

Aina huolellisinkaan varautuminen ei auta. Toistaiseksi pahin työtapaturma sattui itselleni yhtenä alkutalven päivänä. Olin työskennellyt jäteasemalla jo vuosia.

Vaarallisen jätteen varaston ovi oli laskeutumassa takanani. Muistin yhtäkkiä, että harjahan minun piti ottaa mukaan. Käännyin ympäri, ja näin oven jo lähes sulkeutuneen. Ehdin pujauttaa turvakengän kärjen oven alle, mutta en enää saanut oveen napakkaa nytkäystä, joka avaisi sen. Ovi laskeutui jalan päälle, ja olin nalkissa.

Tästä eteenpäin turvavälineet pahensivat tilannetta. Ovi oli laskeutunut kengän teräksisen varvassuojan taakse, mikä esti jalan pois vetämisen oven alta. Nastat varmistivat pidon nystyräisellä alumiinikynnyksellä.

Koetin kiskoa jalkaa, mutta se ei irronnut. Ovi painoi yhä vain raskaammin jalkaterään. Painoin kaukosäätimen avauspainiketta. Ei toiminut. Sain jälkeenpäin kuulla, että turvatoimena ovi ei reagoi ohjaukseen häiriön aikana tai jos ovi on jo melkein kiinni.

Kaivoin radiopuhelimen takin taskusta hälyttääkseni jonkun kollegoista vapauttajaksi. Tuskallinen rusennus vain paheni. Päätin, ettei ole aikaa puhua puhelimeen ja saada paikalla olevista joku toimimaan. Apu ei olisi paikalla riittävän nopeasti.

Kiskoin jalan ulos kengästä. Ovi liiskasi kengän, ja sitten kaukosäädinkin jo toimi. Kinkutin kohti toimistoa, kerroin haaverista vuorovastaavalle ja pyysin kylmäpussin.

Päivystyksessä lääkäri totesi jalan olevan kunnossa. Opinpa sen, että kun kone tekee jotain, ei sitä kannata omalla keholla pysäyttää.

Työtapaturman aikaan keltaiset vaatteet ja turvavälineet olivat jo arkipäiväistyneet ja menettäneet hohdokkuutensa. Työnsä ne olivat hoitaneet hyvin, mutta tässä tilanteessa niistä ei ollut apua. Ne kun eivät estä ihmistä itseään toilailemasta.

 

Asemanhoitaja Marko Laakkonen työskentelee Helsingin seudun ympäristöpalveluissa.

Mitä mieltä? Kommentoi!

Täytä kaikki kentät. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tilaa uutiskirje