KIIRE PILAA PALJON ihmisessä. Lause on jäänyt mieleeni tilanteesta, jossa veli kommentoi sisartaan, silloista esimiestäni. Pikkuveli suri sisarensa kohdalla jotain sellaista, josta minulle, pari­kymppiselle toimittajanalulle, välittyi vain häivähdys: hieman tuskastunut ääni puhelimessa. 

Esimieheni ei ollut töykeä, mutta hänestä huokui läpi: puhutaan tämä asia nopeasti, muut työt odottavat. Hän oli takuuvarmasti luotettava ja tunnollinen johtaessaan ”suurten persoonien” luovaa työyhteisöä ja kantaessaan vastuunsa kokonaisuudesta. Opin aloittamaan keskustelun kysymällä, onko hänellä hetki aikaa.

MYÖS TYÖYHTEISÖSSÄ kiire pilaa paljon. Yhteistä projektia tekevä työkaveri lähettää toistuvasti viestejä, joihin toivoo reagointia heti tai parin tunnin sisällä. Kokous perutaan tunti ennen alkamistaan. Joku porukasta on joka kerta myöhässä sovitusta tapaamisesta. Valmistumisaikataulut lipsuvat, ja aina yhteen suuntaan, yli. 

Yhden tai muutamien myöhästelystä tulee kaikkien riesa, ja kiire lähtee kiertoon. Yleensä kiire kristallisoituu ketjussa viimeisenä olevan työpisteeseen: hän paikkaa parhaansa mukaan kaikkien muiden lipsumiset ehkä kohtuuttomallakin venymisellä. Kun paikkaus tapahtuu muutaman kerran, voi puhua hyvästä paineensietokyvystä. Kun tilanne toistuu, voi lopulta puhua jopa hyväksikäytöstä. 

Aikavarkaan viesti – varmaan tahaton – kanssaan toimiville on: en kunnioita sinua, en sinun töitäsi enkä sinun työaikaasi. Työyhteisössä sellainen sanoma tuhoaa ja tulehduttaa. Aikavarkaudet voi mitata myös menetettyinä euroina, kun monen työaika kuluu viipyilijää odotellessa. Jos työyhteisön pakertamisen tulos päätyy asiakkaalle myöhässä tai hätä­päissään kursittuna, se on huonoa palvelua. Kenellä on varaa ylenkatsoa asiakkaitaan?

VAIKKA ONGELMAT HELPOSTI henkilöityvät, niihin pääsee neutraalisti käsiksi tarkastelemalla tehtäviä, rakenteita, kulttuuria, tiedonkulkua, delegointia, resursseja, prosesseja. Työpaikalla kaiken kaveruuden keskelläkin ykkösenä sittenkin on työ ja sen tavoitteet. 

Jotta jokainen voi tehdä parhaansa, siihen on annettava hänelle mahdollisuus ja turvattava olosuhteet. Jos joku ei selviydy ilman jatkuvaa kiirettä, hän tarvitsee apua: tehtävien karsimista, jonkun jakamaan tekemistä ja vastuuta, ehkä myös koulutusta aikaa säästävämpiin työmenetelmiin. Kuka tahansa voi ottaa asian puheeksi ja kysyä, mitä me tässä työyhteisössä voimme tehdä toisin ja säätää uusiksi, jotta meno ei jatkuvasti kiihdy kuin loppukirissä juoksuradan viimeisellä suoralla.

TÄTÄ KIRJOITTAESSANI TAPATURMAPÄIVÄ 13. marraskuuta on juuri jäänyt taakse. Päivää kampanjoitiin teemalla Hopulle loppu. Kampanja uutisoi, että työpaikoilla sattuu vuosittain 230 000 tapaturmaa. Kun mukaan lasketaan koti ja liikenne, päästään joka vuosi 600 000 tapaturmaan. Kiire on osasyynä niistä useimpaan.

Nimeksi sopisi tapaturmaton päivä, sillä siihen pitää pyrkiä, joka ikinen päivä. Kuten myös hopun suitsimiseen. Voimia loppuvuoteen ja toiveikkuutta uuteen!

P.S. Tapaturmavakuutuslaitosten liiton tuoreen tilaston mukaan vakuutusyhtiöt korvasivat vuonna 2014 palkansaajille sattuneita työtapaturmia 116 331. Määrä on 5,6 prosenttia pienempi kuin 2013.

Työ Terveys Turvallisuus -lehti 6/2015, 24.11.2015, päätoimittaja Merja Karjalainen