Sähkö- ja elektroniikkalaitteiden kierrätyksessä käsitellään monenlaista romua kaapeleista ja älypuhelimista jääkaappeihin ja autojen akkuihin.

Varsinkin laitteiden purkuvaiheessa on käsityövaltaisia työnosuuksia. Ensimmäiseksi poistetaan vaaralliset jätteet, kuten kielletyt kaasut, paristot ja LCD-näytöt, ja sitten laitteet murskataan pieniksi palasiksi. Materiaalit erotellaan toisistaan eri tekniikoin, minkä jälkeen ne voidaan ohjata uusiokäyttöön.

Vanhoja lyijyakkuja Suomessa käsitellään vähän, niitä viedään paljon muualle Eurooppaan kierrätettäväksi.

– Lyijylle altistuminen nousi kuitenkin selvästi esiin kaikessa SER-aineksen käsittelyssä, kertoo tutkimusta johtanut tutkimusprofessori Tiina Santonen Työterveyslaitoksesta. Jonkin verran havaittiin myös kadmiumille ja elohopealle altistumista.

Lyijyn sitova raja-arvo kiristyy Euroopassa

Lyijyn sitovaa raja-arvoa päivitetään lähivuosina Euroopassa. Tämä vaikuttaa myös Työterveyslaitoksen antamiin, nykyistä tiukempiin SER-suosituksiin.

Suomessa nykyinen viiteraja-arvo lyijylle on 1,4 mikromoolia per litra veressä. Euroopan nykyinen sitova raja-arvo on tätä selvästi korkeampi. Euroopan kemikaaliviraston riskinarviointikomitean suositus lyijyn terveysperusteiseksi sitovaksi raja-arvoksi on 150 mikrogrammaa per litra, joka vastaa 0,9 mikromoolia per litra.

– On vielä auki, tuleeko tämä suositus voimaan sellaisenaan sitovana raja-arvona vai lasketaanko sitovaa raja-arvoa asteittain kohti suositusta, Santonen sanoo.

Eurooppalaisen linjan mukaisesti Työterveyslaitos alkaa käyttää omissa suosituksissaan ja mittauksissaan mooliyksiköiden sijaan grammayksiköitä.

Myös kadmium kertyy kehoon

Santonen suosittelee veren lyijyn ja virtsan kadmiumin biomonitorointia SER-työssä. Kadmiumille on lyijyn tapaan tulossa uusi biomonitoroinnin raja-arvo.

Molemmat näistä raskasmetalleista kertyvät kehoon, joten hetkelliset työhygieeniset ilmamittaukset eivät välttämättä kerro mahdollisesta pitkäaikaisaltistumisesta.

Biomonitorointi ilmaisee elimistöön kertyneen kadmiumin määrän, mutta altistumisreitit – hengitysilman ja pinnoille kertyvän pölyn kautta – selviävät työhygieenisissä mittauksissa. Usean metallin kohdalla pölynäytepitoisuuden ja altistumisen välillä on vastaavuus. Raskasmetallia sisältävä pöly voi joutua pinnoilta käsiin ja sitä kautta suuhun esimerkiksi ruokailun tai tupakoinnin yhteydessä.

– Jos biomonitoroinnissa on näkyvää altistusta, sitä on syytä selvittää tarkemmin työhygieenisillä mittauksilla, Santonen painottaa.

Lyijyn ja kadmiumin sekä elohopean yhteisvaikutus kohdistuu munuaisiin. Vaikutus ei ilmene työikäisenä, vaan vasta ikääntyneenä, kun munuaisten toiminta muutoinkin heikkenee.

Muovien pehmittimiä jonkin verran

Santonen kertoo, että tutkituilla työpaikoilla metallialtistumisen mahdollisuus oli tunnistettu. Sen sijaan orgaanisia aineita, kuten palonestoaineita ja muovien pehmittimiä, ei työterveyshuollossa yleensä seurattu.

Muovien pehmittimien eli ftalaattien pitoisuudet jäivät suhteellisen mataliksi, mutta altistumista kyllä oli.

– Tulokset vastasivat suomalaisen väestön pitoisuuksia joitakin vuosia sitten, ennen kuin ftalaattien käyttöä alettiin rajoittaa. Rajoituksiin päädyttiin, koska sikiöaikainen altistuminen saattaa vaikuttaa myöhemmin aikuisena hedelmällisyyteen.

Rajoitukset ovat vähentäneet väestön ympäristöperäistä altistumista, mikä näkyi työssään altistumattomien verrokkihenkilöiden virtsapitoisuuksissa.

– Tässäkin on kiinnitettävä huomiota erityisesti nuorten naisten altistumisseurantaan. On tärkeää, että altistumiset selvitetään ja minimoidaan, jotta kaikki voivat työskennellä turvallisesti, tutkimusprofessori Santonen sanoo.