Blogi

Kuinka paljon teeskentelyä mahtuu työpäivään?

| Kuva: Terhi Korhonen

Ne aamut olivat koleita. Talvi oli tuloillaan, ja asfaltilla oli aamukahdeksalta kevyt pakkashuurre. Hengitys höyrysi suusta, ja silmissäni oli kyyneleitä. Olin keskellä siihenastisen elämäni pahinta masennusjaksoa, ja monena aamuna oli vaikea nousta sängystä. Työ pakotti pukeutumaan, meikkaamaan ja lähtemään ulos ovesta.

Raitis ulkoilma sai kyyneleet valloilleen. Vasta kaksi korttelia ennen määränpäätä pyyhin tipat pois, röhistin kurkkuani ja pakotin huulilleni hymyn. Ikään kuin harjoitellakseni, miten se taas tehtiinkään.

Näitä aamuja riitti viikosta toiseen. Työ auttoi löytämään merkitystä päiviin ja unohtamaan synkät ajatukset. Iltapäivällä aamun itkuista olivat jäljellä enää hieman turvonneet silmät.

Ja mitä ylpeyttä koinkaan selviydyttyäni päivästä toisensa jälkeen, ilman että kukaan sai tietää itkuvirsistäni. Koin olevani vahva, pärjäävä tsemppari, sellainen, joka ansaitsisi kannustushuudon päivän päätteeksi. Kävelin kotiin voimabiisien saattelemana – vain aloittaakseni seuraavana aamuna saman taistelun uudelleen.

Jokin aika sitten tuttavani kehui, miten hyvä hän on teeskentelemään innostusta työprojektista, joka ei kiinnosta häntä lainkaan. Aloin todella miettiä, kuinka paljon teeskentelyä työpäiviimme mahtuukaan.

Yksi kävelee työovesta sisään kyyneliä nieleskellen, toinen esittää innostunutta, vaikkei oikeastaan kiinnosta, kolmas valehtelee tietokoneen menneen rikki juuri ennen tehtävän palautusta.

Meidät on opetettu feikkaamaan, jotta näennäinen järjestys säilyisi. On parempi kuitata kuulumiset pinnallisesti, jottei aikaa menisi tunteiden läpikäymiseen. Tunteethan eivät kuulu työpaikalle. Esitetään osaavaa, niin menestyminen on varmempaa. Nauretaan, vaikkei naurattaisi. Kuuluuhan sanontakin: fake it till you make it.

Teeskentely peittää harmistuksen, kun kollega sanoo jotain loukkaavaa. Se tekee huomaamattomiksi myös uupumuksen oireet. Niin jätämme sanomatta ne sanat, jotka olisi pitänyt sanoa, kun työkaveriamme ahdisteltiin. Suoraan sanominen olisi kiusallista – esitetään mieluummin, ettei kukaan kuullut, tai juorutaan selän takana. Teeskentely johtaa myös siihen, että kannamme yksin sellaisia taakkoja, jotka voisivat olla kevyempiä jaettuina.

Kuvitellaanpa hetki, että maailma olisi toisenlainen. Kyynelten pyyhkimisen sijaan laahustaisin työpaikalle parkuen. Käytävällä työkaveri pysähtyisi kommentoimaan: ”Jestas, mikä on?” Minä nyyhkisin, saisin ehkä halauksen, jakaisimme aidon tunteen.

Työprojektiaan inhoava kertoisi motivaatio-ongelmistaan tiimilleen, ja työkaveri uskaltaisi sanoa tuntevansa samoin. Jaetun tuskan keskeltä löytyisi ehkä syy puhaltaa yhteen hiileen ja tsempata tehtävä loppuun.

Kannattaisiko kertoa tunteistaan avoimemmin? Johtaisiko haavoittuvuuden paljastaminen merkityksellisempään ja inhimillisempään työelämään?

Vain heittäytyjä tietää, miten siinä kävisi. Parhaimmillaan hemmetin hyvin.

Mitä mieltä? Kommentoi!

Täytä kaikki kentät. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Tilaa uutiskirje